Edellistä kirjoitustani kommentoinut nimetön kommentaattori esitti, että työajan lyhentämisen sijasta työnantajat voisivatkin huonon kysynnän aikaan tehdä tavaroita varastoon ja saada etulyöntiaseman laman väistyessä. Ratkaisu on teoriassa hieno, mutta toimii vain poikkeustapauksissa ja luulenpa, että niissä tapauksissa sitä kyllä käytetäänkin - sehän tuottaa selvää rahaa toimiessaan.

Varastoon tuottaminen kuitenkin vaatii ensiksi sen varaston. Jos tuotannolle ei ole varastotilaa, sitä jouduttaisiin rakentamaan lisää vain tätä varten ja homman kannattavuus kaatuisi kyllä jo tähän. Nykyisin tavaraa ei juurikaan varastoida, vaan se lähtee tuottajalta suoraan kaupalle, jopa suoraan vähittäismyymälään käymättä lainkaan tukussa, joka toki rahastaa silti tästä välistä.

Jos varastotilaa sattuu olemaan, tarvitaan rahoitusta raaka-aineisiin, vaikka myynti ei tuota vielä mitään. Korot vievät tässä vaiheessa saavutettavasta edusta merkittävän siivun.

Jos varastotilaa ja rahaa on riittävästi, jää avoimeksi kuka ostaa ensi vuonna vuoden vanhaa tuotetta. Muoti ja tuotekehitys kulkevat nykyisin niin vauhdikkaasti, että tämä riski on paljon suurempi kuin edelliset.

Jos nämä kolme tekijää ovat kunnossa, ollaankin varmaan löydetty juuri ne alat, joihin lama ei koskaan vaikutakaan millään tavalla.

Ujo kommentaattori lähetti sähköpostia ja esitti, että laman aikana voimme tasata laman kustannuksia vähentämällä julkisia menoja ja pienentämällä veroja, jolloin kaikille jää enemmän rahaa kulutukseen, mikä sitten lieventäisi lamaa.

Valitan, tuossa ei ole järjen hiventäkään. Jos työtä ei jaeta tasaisemmin, työttömyys kohtaa vain osaa väestöä ja heidän tulonsa romahtavat ihan siitä riippumatta onko verotus prosentin kevyempää vai ei. Veronkevennykset hyödyttäisivät vain niitä työhön jääviä. Sen sijaan verotulojen väheneminen johtaa palvelujen julkisten karsimiseen ja tästä kärsivät juuri ne työstä pudotetut. Näin kävi 1990-luvun laman aikaan eikä jälkiä ole saatu vieläkään korjatuksi, jos on edes yritetty.