Aamuinen kävelyni alkoi Hakaniemen torin laidalta, Merihaan ympäri. Reilun puolen kilometrin matkalla rantaa pitkin Merihakaa ympäröivällä kävelytiellä taisi olla kaikkiaan kaksi penkkiä kulkijoille.
Merihaka on tiiviisti rakennettu betonikolossi, jonka ympärille on istutettu rivi puita.
Minusta rannat voisi rakentaa viihtyisämminkin. Tässä Merihaka nähtynä Sörnäisten rantatien suunnalta.
Valkoposkihanhet kyllä viihtyvät Merihaan vihersuikaleella ja sen vieressäkin.
Sörnäisten rantatie. Oikeassa laidassa pilkistää hyviä maamerkkejä, jotka näkyvät moneen suuntaan: kaksi vierekkäistä savupiippua ja vanha kaasukello. Siellä on Suvilahden voimala-alue:
"Suvilahden energiantuotantoalueen rakennukset 1-10 on suunnitellut arkkitehti Selim A. Lindqvist ja ne ovast valmistuneet vuosina 1909-1910. Muutos- ja laajennustöitä on myöhemmin tehty Gunnar Taucherin, Lauri Pajamiehen ja Antero Pöyryn johdolla. Vuodesta 2008 alkaen Suvilahteen kunnostetaan työ- ja esitystiloja taiteilijoille ja taiteilijaryhmille sekä tiloja kulttuurikäyttöä tukevan elinkeinotoiminnan käyttöön.", kertoo opastaulun oikea yläkulma. Täältä siis löytyy muun muassa tapahtumakeskus Voimala. Sisäänkäynti savupiippujen välistä. Suosittelen tutustumiskohteeksi kaikille kuntapäättäjille, jotka joutuvat tekemisiin vanhojen teollisuusrakennusten kanssa.
Kulttuurikäyttöä tukevaa elinkeinotoimintaa... tässähän sitä on, Kesäkahvila Aaltopelti. Museoviraston suojelema aaltopeltinen varastorakennus, jonka vuotavan katonkin sai paikata vain ilmastointiteipillä. Nuorten yrittäjien kaupungille maksama vuokra on määritelty prosentteina tuotosta. Kahvilassa suositaan pienten tuottajien herkkuja: paikallisen perheyrityksen jäätelöä, laitilalaista limsaa yms. Kahvilan näkee kävellessään Kulosaaren siltaa pitkin eri puolella kuin metro. Edellä olevaan opaskarttaan tätä hienoa kohdetta ei ole merkitty, mutta se löytyy makasiinin 4 länsipuolelta. Opastus molemmilta porteilta. Avoinna vielä tämän viikon ja sitten taas toivottavasti ensi kesänä.
Iltapäivän kirpparishoppailujen jälkeen suuntasin matkani Pikku-Huopalahteen, jonka rakentumista Turun bussilla kulkijat ovat saaneet vuosia seurata. Alue vaikuttaa nyt valmiilta, joten sitä piti katsastaa lähempää.
Tästä paikasta on siis kysymys, Turun bussista ei voi olla huomaamatta tätä pyöreää rakennelmaa. Bussi kulkee tuolta rumemmalta puolelta oikealta. Ollaan siis Paciuksenkadulla ja aivan Munkkiniemen sillan tuntumassa. Pikku-Huopalahti on oikeasti lahti, jonka rannoille saman niminen alue on rakennettu. Rannassa kulkee kävelytie ja talot on rakennettu hiukan etäämmälle jättäen väliin puistoalue, joka nykyisellään on vielä varsin autio. Lähden kävelemään puiston halki kohti lahden pohjukkaa.
Puistossa on tilaa isommille ja pienemmille lapsille. Kuvaa ottaessani kello 16.30 kaikki lapset olivat kiltisti kotona syömässä - tai pelasivat netissä.
Talojen väliinkin on jätetty viheralueita eikä autoja puiston puolelta katsoen näy missään.
Pikku-Huopalahden ranta on pääosin luonnontilainen.
Mutta mikäs tuo on? Kuin vanha maalaistalo keskellä kerrostaloja...
Sehän on Tapanilan (Mosabacka) asema, joka on uudessa elämässään päätynyt Pikku-Huopalahden asukastaloksi. Junat eivät tälle asemalle enää löydä.
Jos junalla ei Pikku-Huopalahteen pääsekään, niin veneellä pääsee. Purjeveneilyä rajoittaa Munkkiniemen silta.
Moderniin lähiöön voi tulla myös ratikalla.
Tuolla se nyt pilkistää: Turun bussistakin hyvin näkyvä terassitalo.
Miksi kerrostalon pitäisi olla maitopurkin muotoinen? Mutta kuinka loistavaa pintaa aurinkopaneeleille tuossa olisikaan, sekä sähkön että lämmön tuotantoon! Tämä on talon eteläinen julkisivu.
Terassitalo takaapäin. Talon läpi kulkee yleinen kävelytie. Oikealle jää kaistale luonnontilaiseksi jätettyä kallioista maastoa, jossa vilahti kaniineja. Ne ovat Helsingissä palanneet luontoon.
Tiivistä kaupunkirakennetta voi tehdä näinkin. Kadun yli voi halutessaan kävellä kotonaankin.
Kommentit