Syväekologinen kulttuurilehti Elonkehä julkaisi 14.3.2008 ilmestyneessä numerossa 3/2008 Hilkka Pietilän kirjoituksen Feminismin ja ekofilosofian liitto – kestävän kehityksen resepti? Pietilän asettamista yhteiskunnallisista tavoitteista olen hänen kanssaan samaa mieltä, mutta tästä samanmielisyydestä valitettavasti seuraa, että Pietilän lähtökohdat ovat virheelliset. Pietilän maailmankuvan mukaisesti en voisi olla hänen kanssaan samaa mieltä. Meillä ei siten ole hänen toivomaansa yhteistä tietä.

Kuten niin monet feministit Pietiläkin jakaa maailman kahtia, feminiiniseksi ja maskuliiniseksi. Feminiiniseen maailmaan hän sisällyttää kaiken hyvän, maskuliiniseen kaiken pahan. Hyvän ja pahan alun hän löytää hyvin kaukaa esihistoriallisesta ajasta, tosin perustelujen taso liikkuu sarjassa "on sanottu", "saattoivat", mutta Pietilälle tämä riittääkin hyvin, koska rationaalinen tiede on hänen luokittelussaan pahaa ja maskuliinista.

Lähtökohta Pietilän esihistoriakäsitykselle lienee hänen jo kansakoulussa oppimassaan perinteisessä käsityksessä, että kivikauden kulttuurissa miehet kulkivat metsästämässä ja naiset istuivat leirinuotiolla ja poimivat yrttejä ja marjoja lähistöltä. Uusin tutkimus, se paha maskuliininen, ei ole tätä käsitystä muuttanut millään tavalla, eikä edes feministisen kaunokirjallisuuden huippuihin kuuluva Jean Auel, joka kertoo luoneensa kivikautisen metsästäjäsankarittarensa Aylan viimeisimpään tutkimustietoon perustuen. Auel todella onkin lukenut esihistoriaa vähintään yhden tohtorintutkinnon verran,  mutta mahdollisesti tämäkään tutkimus ei täytä Pietilän kriteerejä.

Pietilä näkee nykyisessä länsimaisessa tieteessä pitkän listan puutteita, jotka hän kaikki katsoo miesten syyksi, mitenkään asiaa perustelematta. Dualistisen perinteen, jota siis feminismikin näyttää vankasti noudattavan, hän katsoo alkaneen Platonista ja varhaisista kirkkoisistä ja jatkuneen nykypäivien suuriin auktoriteetteihin asti. Pietilä luettelee yhdeksän ominaisuutta, jotka on perinteisesti jaettu kahtia: fyysinen-henkinen, ruumis-sielu, luonto-kulttuuri, irrationaalinen-rationaalinen, tunne-äly, paha-hyvä, objekti-subjekti, yksityinen-julkinen, ekologia-ekonomia. Pietilä katsoo miesten luoneen tämän jaon ja olevan sitä mieltä, että parien jälkimmäiset asiat ovat tärkeämpiä ja arvokkaampia.

Pietilä esittää myös feministikirjailijoiden ajatuksista kokoamansa taulukon naisen ja miehen suhteesta elämään, kuolemaan ja luontoon. Taulukon jako on minulle täydellisen käsittämätön. Pietilä tosin toteaakin sen perustuvan feministikirjailijoiden arveluihin ja oletuksiin. Lähtökohtana on ollut, että miesten ja naisten käsitysten täytyy olla erilaiset. Sitten on ilmeisesti etsitty erilaisia näkökantoja asioihin ja vankkaan feministiseen tyyliin jaettu ne hyviin ja pahoihin. Hyville on annettu otsikoksi nainen ja pahoille mies.

En tunnista itseäni Pietilän luokasta "mies" enkä ole koskaan osannut nähdä asioita hänen tapaansa kaksiulotteisina. Minun havaintojeni mukaan maailma on paljon monimutkaisempi paikka ja ilmiö.

Jos Pietilän kirjoitusta lähestyy hänen feministisenä pitämästään lähtökohdasta, niin kirjoitus on pakko luokitella äärimmäisen maskuliiniseksi. Koko Pietilän ajattelu perustuu ehdottomaan ja pakotettuun dualismiin, mies-nainen. Hän pyrkii jakamaan kaiken miehekkääseen ja naiselliseen, pahaan ja hyvään. Ja edelleen: jos joku mies on esittänyt tai keksinyt jotakin, tämä johtuu siitä, että hän on mies. Tästä seuraa Pietilän logiikassa, että kaikki muutkin miehet ajattelevat samalla tavalla. Ja toisaalta: jos jokin asia on paha, sen täytyy olla miesten keksimä.

Pietilä valittaa, että feminismi ja ekofilosofia eivät ole löytäneet toisiaan, vaikka niillä näyttäisi olevan yhteisiä tavoitteita. Ekofilosofina ja miehenä ymmärrän hyvin, ettei yhteistä tietä Pietilän kanssa ole löytynyt eikä helposti löydy. Jos joku on valmis minua edes tuntematta luokittelemaan minut pelkästään sukupuoleni perusteella oman maailmankuvansa valossa kaikin puolin pahaksi ja kelvottomaksi, en näe juurikaan mahdollisuuksia hedelmälliseen yhteistyöhön edes mahdollisen yhteisen päämäärän hyväksi.

Koska Pietilä katsoo oikeudekseen luokitella sukupuoleni perusteella minut kelvottomaksi, katson oikeudekseni osoittaa, että hän on väärässä. Eikä vain minun suhteeni, vaan useimpien miesten suhteen. Ja kokonaisuutta ajatellen myös useimpien naisten suhteen. Tämän osoittaminen on suorastaan velvollisuuteni ihmisenä.

Miehet ja naiset ovat erilaisia, tästä voimme olla samaa mieltä. Eräistä moderneista ajatuksista huolimatta jakoa voidaan perustaltaan pitää myös dikotomisena. Kaksi sukupuoltahan perustuu ihmisellä X- ja Y-kromosomeihin, jotka ovat keskenään merkittävän erilaiset. Naisilla on kromosomipari XX, miehillä XY, normaalisti. Joskus tavataan muitakin yhdistelmiä, mutta käytännössä ne toimivat useimmiten huonosti ja perustuvat yksilönkehityksen alkuhetkillä sattuneeseen häiriöön. Pietilän feministisen näkemyksen mukaan uusi elämä syntyy naisesta. Tässä yhteydessä Pietilä tuntuu unohtaneen kansakoulussa oppimansa. Luonnonvalinta on ihmisen kehityslinjassa jo varsin kauan sitten päätynyt kahden sukupuolen järjestelmään, jossa uutta elämää voi syntyä vain kahden eri sukupuoleen kuuluvan yksilön yhteisestä aloitteesta. Tämä nerokas järjestelmä mahdollistaa sen, että jälkeläiset saavat hyvin erilaisia geeniyhdistelmiä kuin vanhempansa ja pystyvät sopeutumaan uusiin olosuhteisiin. Ihmisen kehitys onkin tästä paras tunnettu esimerkki.

Mies ja naisen ovat siis erilaisia, mutta vain hivenen verran. Itse asiassa miehillä on kaikki samat geenit kuin naisillakin. Naisilta sen sijaan puuttuu se pieni Y-kromosomin rääpäle, joka saa aikaan sukupuolten väliset ulkoiset ja toiminnalliset erot. Pieniä eroja on paljon, mutta siitä huolimatta on tiettävästi vain yksi asia, jota myös naiset eivät voi tehdä – ja kaksi asiaa, joita miehet eivät voi tehdä. Myös miesten ja naisten aivoissa ja aivotoiminnassa on havaittu sukupuoleen liittyviä eroja. Tämä tarkoittaa, että keskimäärin miehet ja naiset ovat erilaisia. Itse asiassa tällaiset erot ovat evolutiivisesti väistämättömiä sukupuolisuuteen perustuvassa lisääntymisjärjestelmässä. Eri sukupuolten on ollut pakko vetää toisiaan puoleensa, jotta lisääntymistä olisi alkanut tapahtua.

Länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen kehittymistä ei kuitenkaan millään tavalla voi perustella sukupuolten välisillä eroilla eikä sen synnystä syyttää miehiä yleensä, vaikka sen toteuttajista tai ainakin johtajista suurin osa on ollutkin miehiä. Länsimainen yhteiskuntajärjestys on globaalisti erittäin poikkeuksellinen ilmiö. Tarkoitan tässä länsimaisella yhteiskuntajärjestyksellä sitä Lähi-Idästä alkanutta kulttuurikehitystä, jonka tuloksena on syntynyt juutalaiseen, kristilliseen ja islamilaiseen uskontoon perustuva nykyinen globaali kulttuuri- ja talousjärjestelmä. Miehiä on aina ollut likimain puolet kaikissa maailman kulttuureissa, mutta vain tämän yhden piirissä on syntynyt tällainen järjestelmä. Niin sanottujen korkeakulttuurien piirissä länsimainen järjestelmä on nuori tulokas verrattuna vaikka tunnettuihin Egyptin, Intian ja Kiinan muinaisiin kulttuureihin, ja moniin mahdollisesti tuntemattomiksi jääviinkin Afrikan ja Amerikan jo aikoja sitten kadonneisiin kulttuureihin, mutta tästä huolimatta poikkeuksellisen menestyksekäs. Ja juuri niin vaarallinen kuin Pietiläkin sen katsoo olevan.

Syytä länsimaisen kulttuurin kehitykseen on syytä etsiä jostain aivan muualta kuin Y-kromosomista. Itse näen merkittävänä tekijänä kehityksessä ne Rooman keisarit, jotka ymmärsivät yhdistää roomalaisen hallintojärjestelmän ja kristinuskon samaan kokonaisuuteen. Näin he saivat molemmat sukupuolet valtansa alle. Pietilänkin kirjoituksessa vilahtavat kirkkoisät ja hurskaat, heillä on ollut vankka sijansa länsimaisen kulttuurin kehityksessä kautta aikojen. Heidän takanaan on kuitenkin ollut naisten luja tuki, seurakunnat ovat aina olleet naisten harteilla ja edelleenkin naiset ovat lujasti kiinni kirkollisessa perinteessä ja yleensä välittävät sen sukupolvelta toiselle. Vain hyvin pieni vähemmistö naisista on päässyt tästä historian painolastista irti eivätkä luvut kovin imartelevia ole miestenkään osalta. Suuri osa miehistä kuitenkin pitää kiinni perinteestä puolisonsa painostuksen vuoksi. Kirkko romahtaa heti, kun naiset luopuvat siitä.

Kirkko on etenkin luterilaisessa maailmassa hyvin patriarkaalinen laitos, mutta se on silkkaa sattumaa. Kun jumalalle piti valita sukupuoli, oli tarjolla vain kaksi vaihtoehtoa. Eri kulttuurien parissa jumalan sukupuoli on kai aika tasaisesti jakautunut ja useinhan jumalia on runsain mitoin. Länsimaisessa yksijumalaisessa perinteessä sattui jumalaksi tulemaan mies ja vasta tuhansia vuosia tämän jälkeen roomalaiset hallitsijat ottivat tämän kirkon suojelukseensa ja valtansa välikappaleeksi. Katolisessa perinteessä kuitenkin Marialla on niin merkittävä osuus, että on vaikea nähdä järjestelmää puhtaasti patriarkaalisena. Jostain kummallisesta syystä monet feministit Suomessa tuntevat puolestaan vetoa ortodoksiseen kirkkoon, joka lienee patriarkaalisuuden vahvimpia saarekkeita.

Uskonnon näkökulmasta katsoen Pietilän taulukko miehen ja naisen suhteesta elämään, kuolemaan ja luontoon näyttää erittäin kummalliselta ja ristiriitaiselta. Siinä suhteessa taulukon miessarake kuvaa ehkä osuvasti pappeja, joista perinteen vuoksi suurin osa on miehiä, mutta yhtä hyvin sarake kuvaa seurakuntien aktiivijäseniä tai vaikka vain kirkossa kävijöitä, joista ylivoimainen enemmistä on naisia. Suurin osa miehistä ei juurikaan piittaa hengellisistä asioista, iankaikkisesta elämästä tai elämän mysteereistä yleensä. Pikemminkin voisi sanoa, että miehet keskittyvät elämän vaalimiseen arkipäiväisessä työssään ja sen jatkamiseen vapaa-ajallaan. Siis niihin asioihin, jotka Pietilä laittaa naissarakkeeseensa.

Aivan eri asia on se, että suuri osa niistä palkkatöistä, joita miehet joutuvat itsensä  ja perheensä elättääkseen tekemään, ovat luonnolle ja ihmiselle haitallisia tai vaarallisia. Eivät miehet tee niitä luontoa alistaakseen, jälkensä jättääkseen tai suorastaan tappaakseen, vaan jotta lapsilla olisi ruokaa. Ei näiden palkkatöiden luonne tule miesten geeneistä, vaan yhteiskunnan rakenteista, joihin yksilöllä on hyvin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa. Juuri niistä rakenteista, joita ekofilosofit ja feministit voisivat yhdessä pyrkiä muuttamaan, mikäli olisi olemassa yhteinen lähtökohta. Sen oleellinen perusta on yhteinen käsitys siitä, ketä tai mitä vastaan toimitaan. Tosin ekofilosofit yleensä toimivat mieluummin jonkin puolesta.

Pietilä kritisoi miesten lisäksi vielä ekologiaa ja humanismia kansanliikkeinä, koska ne ovat kiinnostuneet vain luonnon tai ihmisen tuhoutumisesta tajuamatta, että samat syyt ovat molempien takana. Pietilä kertoo, ettei käsitä miten ekologit tutkijoina edelleen pystyvät keskittymään vain luonnontalouden ilmiöihin kytkemättä niitä yhteen ihmisen ja yhteiskunnan kanssa. Tämä lausahdus osoittaa, ettei Pietilä tunne ekologista tutkimusta lainkaan eikä ole ilmeisesti koskaan kuullutkaan puhuttavan ihmisen ekologiasta.

Yksi Pietilän näkemä sokea piste on nyt poistunut. Hän katsoo, että filosofien ja ekofilosofien pohdiskelu rajoittuu vain miesten ajatteluun. Tämän kirjoitukseni olennainen tarkoitus oli pohdiskella Hilkka Pietilän kirjoitusta. En tiedä kuinka hyvin Pietilän ajattelu edustaa laajemmin naisten ekofeminististä ajattelua, mutta kritiikkini kohdistuukin nyt tähän nimenomaiseen kirjoitukseen eikä feminismiin yleensä.

Niin kauan kuin Pietilän kaltaiset feministit jatkavat yleistävää miesten syyllistämistä ja kaksiulotteisen maailmakuvansa tarjoamista, heidän saattaa olla vaikea löytää yhteistyökumppaneita.