Matkailu on mielenkiintoista ja monin tavoin kehittävää. Erityisesti suosittelen ekologista matkailua, jota edistää muun muassa Suomen luomumatkailuyhdistys - ECEAT Suomi ry. Kaikkein ekologisinta on nojatuolimatkailu. Joulupukki toi minulle nojatuolimatkan Tansaniaan ja toteutin sen heti joulun ja uuden vuoden välissä. Matkaoppaanani oli ruotsalainen Barbara Voors kirjallaan När elefanter dansar. Hän matkusteli Tansaniassa vuonna 1993.

Afrikan oloista lukiessa tulee sellainen olo, että loppujen lopuksi asiat Suomessa ovat aika hyvin. Ei tarvitse pelätä malariaa, ei jättimäisiä tulvia, ei vuosikausien kuivuutta, suuria petoeläimiä, myrkkykäärmeitä. Bussit ja junat kulkevat säännöllisesti, käytännöllisesti katsoen ajallaankin. Terveyspalveluja saa omasta kunnasta, lapset pääsevät kouluun, palkka riittää elämiseen - no, varmaan kuitenkin useimmilla.

Tansaniassa on paljon meille vieraita ongelmia. Mutta monet ongelmat tuntuvat aivan samoilta, varmaan senkin takia, että ne periytyvät usein siirtomaavallan ajoilta. Eurooppalaiset ovat jättäneet Afrikkaan muun muassa vahvan jäljen hallintokulttuuriin. Alkaen siitä, että kaikki Afrikan valtioiden rajat ovat siirtomaaisäntien keinotekoisesti kartalle vetämiä. Ne eivät yleensä millään tavalla seuraa paikallisia olosuhteita, eivät luonnon muodostumia, eivät kansojen asuinalueita, eivät kielirajoja. Kun siirtomaaisännät poistuivat - suurin osa vasta minun elinaikanani, ei suinkaan jossain kaukaisessa historiassa - niiden jälkeen jäi kaaos. Siirtomaahallinnon aikana oli luotu järjestelmä, jossa rahaa ja luonnonvaroja liikuteltiin siirtomaista emämaihin. Koko hallinto ja rakennettu infrastruktuuri tähtäsi tähän. Järjestelmä jatkoi pyörimistään uusien paikallisten vallanpitäjienkin aikaan. Kehitysavulla yritetään paikata räikeimpiä epäkohtia, mutta edelleenkin pääoma- ja raaka-ainevirrat suuntautuvat pääosin kolmannesta maailmasta teollisuusmaihin.

Yksi Afrikan ongelmista on se, että sen tuotteiden hinnat määräytyvät jossakin aivan muualla. Kahvi on Tansanialle merkittävä vientituote, mutta sen hinta määräytyy pääosin Lontoon kahvipörssissä. Reilu kahvi on tästä poikkeus. Tässä Afrikan ongelmat muistuttavat kovasti suomalaisen viljelijän ongelmia: myös viljan hinta määräytyy aivan muualla kuin suomalaisen viljelijän pirtin pöydän ääressä. Tuotantokustannukset ovat kuitenkin aina paikallisia eikä niitä huomioida hintaneuvotteluissa. Suomen valtion maksamat maatalouden tuet merkitsevätkin viljelijälle samaa kuin reilu kahvi Tansanian viljelijöille.

Eivät Tansanian teollisuudenkaan ongelmat ole meille vieraita. Kehitysavun avulla on pyritty luomaan niin siellä kuin muissakin kolmannen maailman maissa teollisuutta, mutta usein on jäänyt huomioimatta kilpailukyky vapailla markkinoilla. Tähän kilpailukykyyn vaikuttavat tuotantokustannusten lisäksi varsinkin tullit. Kun Afrikan teollistaminen alkoi sata vuotta myöhemmin kuin Euroopan ja vuosikymmeniä myöhemmin kuin Aasian, sillä ei juurikaan ole mahdollisuutta vallata osuuksia erittäin tiukasti kilpailluilta markkinoilta. Etenkään kun erityisesti rikkaat teollisuusmaat asettavat korkeita tullimaksuja Afrikan tuotteille. Kotimarkkinoillakaan afrikkalainen tuote ei menesty, jos aasialainen on huomattavasti halvempi. Kuinkas moni suomalainen yritys viime vuonna siirsikään tuotantoaan halvempiin maihin? Kuinka moni näistä yrityksistä aloittikaan toimintansa valtion tuella? Kehitysaluerahasto on jakanut kehitysapua Suomessa.

Afrikan parempi tulevaisuus on kiinni siitä, että päästämme afrikkalaiset tuotteet vapaasti markkinoillemme ja alamme maksaa niistä kunnon hintaa. Suomen parempi tulevaisuus on kiinni siitä, että maksamme käypää hintaa myös suomalaisista tuotteista, joko suoraan hinnassa tai välillisesti tukina. Täysin vapaassa maailmankaupassa sekä Suomi että Afrikka ovat samassa veneessä.