Terveisiä Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelman (PUTTE) loppuseminaarista Helsingistä. Vuosina 2003-2007 toiminut PUTTE-ohjelma löysi todellakin Suomesta 185 uutta lajia, joita ei ole aikaisemmin kuvattu tieteelle, toisin sanoen niiden olemassaolosta ei ennen ohjelmaa tiennyt kukaan mitään. Tieteelle uusia lajeja ei siis löydy ainoastaan sademetsien uumenista, vaan myös aivan kotinurkilta. Suomelle uusia lajeja löytyi kaikkiaan lähes 1500 ja huomattava määrä odottaa edelleen löytämistään, sillä kaikki eliöryhmät eivät nytkään tulleet tarkasti tutkituiksi.

Suurin osa löytyneistä Suomelle uusista lajeista on varsin huomaamattomia, tai sitten niitä ei vain aikaisemmin ole osattu erottaa toisistaan. Pienimmissä eliöissä on usein kysymys siitäkin, ettei kukaan vain ole huomannut niitä. Suomelle uusista lajeista huomattava määrä oli sieniä, esimerkiksi 146 uutta seitikkiä. Näitä uusia seitikkejä on toki ennenkin metsissämme kasvanut ja ainakin sienestäjät ovat niitä nähneet. Monia ulkoisesti samannäköisiä seittikkejä on vain pidetty samana lajina ja vasta esimerkiksi niiden DNA:n tutkiminen on erottanut lajit toisistaan. Helttasienistä ja tateistakin löytyi 179 uutta lajia. Jos olisin sienestäjä, saattaisin huolestua. Kuinka moni tutulta ruokasieneltä näyttävä sieni onkin jokin aivan muu laji ja mahdollisesti myrkyllinen? Sienisääskistäkin löytyi 155 uutta lajia. Sienisääskien toukathan ovat niitä sienissä kolojaan kaivelevia pikkuisia matoja. Petopunkeista löytyi 138 uutta lajia, sammalien ja jäkälien mikrosienistä 108. Mikrosienet ovat niin pieniä, että niitä ei aina näe paljaalla silmällä lainkaan. Poimuhytyköitäkin löytyi 7 uutta.

Miksi sitten vaivautua etsimään uusia lajeja, kun niiden löytäminen on niin vaikeaa - ja kallistakin, PUTTEa rahoitettiin yli miljoonalla eurolla vuosittain. Ruotsalaiset tosin ovat kuluttaneet omassa projektissaan vieläkin enemmän rahaa löydettyä lajia kohti. Ei pelkästä uuden lajin löytämisestä paljon iloa olekaan, hyödystä puhumattakaan. Löytämisen lisäksi onkin tutkittava kunkin lajin ekologiaa, siis sen paikkaa ja tehtävää eliöyhteisöissä. Esimerkiksi lahottajaeliöt ovat useimmiten varsin näkymättömiä, mutta jos ne häviäisivät, alkaisivat seuraukset näkyä nopeasti, kun kuollut biomassa ei enää maatuisi. Elinympäristöjen muuttuminen ihmisen toiminnan seurauksena voikin aiheuttaa arvaamatonta vahinkoa, jos ei tunneta eliöyhteisön kaikkia osapuolia ja niiden tehtäviä. Lajiston tunteminen auttaa myös luonnonsuojelun määrärahojen kohdistamista niin, että suunniteltu suojelu todella onnistuu ja siihen käytetyt rahat eivät mene hukkaan.

Tutkimustulosten lisäksi hankkeen puitteissa on jo julkaistu useita hienoja määrityskirjoja, muun muassa sienistä, käävistä ja kukkakärpäsistä. Lisää kirjoja tulee vielä tänä ja ensi vuonnakin, muun muassa kirvoista. Uudesta sienikirjasta onvarmasti iloa kenelle tahansa sienestäjälle, monet muut uudet kauniit kirjat saattavat houkutella uusia harrastajia luonnon pariin. Tai niistä voi vaikkapa tarkistaa mikä on ruskopehkiäinen, joka sentään on heimonsa yleisin laji Suomessa, keltahytykkä tai keltanaamahakakirvari.